Logo - salakavala sydämen kaappari

Okei, tunnustetaan heti alkuun, että kyllä, voisi sanoa, että blogirintamalla on ollut aika hiljaista. Monen minuutin syväanalyysin jälkeen tunnustan, että Otz ja Dr. Martens ovat muodostaneet niin massiivisen kivijalan kenkäkaapissani joten muut, ehkä aavistuksen epämukavammat humputukset ovat saaneet jäädä syvemmälle kaapin syövereihin odottamaan sitä oikeaa elämää, jossa voi loistaa Parikoissa, Pölkeissä tai muissa glamouristisissa unelmissa piittaamatta siitä, että päkiät huutaa hoosiannaa.

Lisäksi haastetta kirjoittamiseen on tuonut kanssabloggaajani Mian uusi ja omaani merkittävästi kiinnostavampi kansainvälinen elämä. Koska itse en näytä pääsevän Tamperetta pidemmällä, lienee ymmärrettävää, että yhteiset kenkälöydöt on jääneet minimiin.

On kuitenkin aika rikkoa tämä suuri kenkähiljaisuus, ja pitkästä aikaa näyttäisi olevan jotain sanottavaa. Pidemmittä puheitta, tässä ovat Logot.

Kaukomatkalla Marokossa

Aloitetaan itse kengistä. Kenkien tarinan alkujuuret siintävät Marokkoon. Ei sinänsä, että itse olisin sinne päässyt, mutta sinne matkasi aikanaan innokkaat inchcomb -yrittäjät Carlos & Co. tilaamaan yritykselleen laadukkaita kenkiä. Paikan päältä löytyi kuin löytyikin innokas vastayrittäjä Abdullah (kavereiden kesken Abu), joka ilolla ilmoitti tekevänsä kengän kuin kengän. Sovittiin, että kenkää somistaa Carloksen firman logo, sievästi lestin päällä lepuuttaen.

Niinpä Carlos ystävineen tilasi Abulta kengän poikineen ja siirtyi pohjoisempaan toimitusta odottamaan. Loppu tarinasta lienee sanomatta selvää, kun ihastelee kenkää. Logo on juuri siellä missä sovittiin. Siinä se lepää sievästi lestin päällä. Ei ehkä juuri se logo, jonka Carlos ystävineen luuli siihen tilanneensa, mutta ehkäpä Abu otti aavistuksen sitä kuuluisaa taiteilijan vapautta kenkää toteuttaessaan. 

Jokaisella brändillä on tarina, ja ymmärrän paremmin kuin hyvin, miten tämän tarinan kuultuaan on kengät kerta toisensa jälkeen myyty loppuun. Kukapa ei haluaisi olla osa jotain näin käsittämättömän hauskaa ja ihmeellistä tosielämän tarinaa.

(Haluan tässä vaiheessa ohi varsinaisen teeman vielä ilmoittaa, että alkuperäinen tarina väittää Abun aikanaan henganneen Led Zeppelinin kanssa, ja tämä toki vaikuttaa positiivisesti mielipiteeseeni... ööh... kaikesta).

Oman elämän Logot

Omaan elämääni Logot astuivat salakavalasti työpaikalleni ilmiintyen viereisen työpöydän omistajan M:n jalkoihin. Siitä ne sujahti aika näppärästi myös omiin, villasukkien verhoamiin jalkoihini. Huomasin, että vaikka saatan omistaa "muutaman" parin kenkiä, yhtään paria sisäkenkiä ei allekirjoittaneella ole (koska eihän ne nyt kauhean kiinnostavalle konseptille tunnu). Ja todetaan vielä, että eihän Logot sinänsä sisäkengät ole, mutta sellaisina M:n kengät mulle koko syksyn toimi.

Mikä näissä nyt sitten hyvää tarinaa lukuun ottamatta niin puhuttaa? Eihän nää nyt naisen tajuntaa sinänsä räjäytä. Ja näitä saa vain yhdessä värissä. Mutta kun jalkaan sujauttaa M:n aivan liian monta numeroa suuret Logot, niin väkisinkin suu kaartuu hymyyn, sydän vähän muljahtaa ja lämpö leviää koko kehoon. 

Vaikka tarve omille Logoille oli tässä vaiheessa syksyä jo tunnustettu, kapinoi sisäinen brändihutsuni yhä tilaamista vastaan. Päätin toimia kuten jokainen itseään kunnioittava aikuinen nainen toimii, ja ulkoistin päätöksen kenkien ostosta suureen Instavisaan.

Äänestyksen kääntyessä Logojen puolelle puin nöyrästi suuresta Kuje -postauksesta tutut irtoviikset sekä viitan päälleni, ja salanimeä käyttäen tilasin Logot kotiin.

Hinta ei addiktin päätä puristanut, ja toimituskin oli ripeää.

Mitä jäi jalkaan?

Jotenkin mystisesti Logot tuovat tunteen, että kuulut salaseuraan. Niiden tarinan tuntee vain toinen kengät omistava, ja voinkin hyvällä sydämellä todeta, että jos vastaasi kävelee ihminen Logot jalassa, on hän varmasti erityinen tapaus. Kannattaa siis pysähtyä, ja antaa mahdollisuus. 

Vuoden vaihteessa vaihdoin työpaikkaa ja ikäväkseni totean, että M:n mukavan ylisuurista Logoista ei päästy yhteishuoltajuussopimukseen vaan ne jäivät toiseen kaupunginosaan. Nyt lampsiessani omissa normaalikokoisissa Logoissani pesutupaan huomaan, että kengät kuitenkin luovat mukavan nostalgisen tripin tuohon, mikä on ainakin osittain jäänyt taakse, ja muistuttaa jostain, joka oli ja on monella tapaa tärkeää.

Ja niin, lopuksi haluan jälleen todeta, että uskon vakaasti, että kuten Converset, niin myös Logot ovat kengät jotka jalassa tehdään muistoja.

PS. Logojen seikkailuja voi seurata FB:ssä ryhmässä United Logo Society.

***

Ja tiedoksi epäilijöille. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö. Kengät on omalla rahalla maksettu, eikä viattomalla kenkäkauppiaalla ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa, ei edes tietoa siitä, että se on tehty.

Merta edemmäs kenkäkalaan

Joskus ihminen joutuu säntäämään ulos kahvilasta työpalaverista ehtimättä laittaa takkia päälle, jos ikkunan ohitse kävelee tosi kivat kengät. Tänään kävi niin. Kummasti myös yhtäkkiä pystyin juoksemaan kengät kiinni liukastumatta, vaikka yleensä minulla ei ole lihaksia ja kaatumakuolemanpelossani etenen talvisin hitaammin kuin unelma länsimetrosta. 

Tilkkanen aurinkoa talven inhaan risukasaan

Ennen jäätymistäni ehdin selvittää, että saappaat oli tilattu Tallinnasta AiPi-nimiseltä taholta ja että niiden värit sai päättää itse ja muutenkin asiakaspalvelu oli ollut moitteetonta. Hinta oli jäänyt silti alle kahdensadan. Saatan olla hankinnan riskiryhmässä kunhan taas rikastun – minullahan ei vielä ole yksiäkään keltaisia saappaita. Kuvitelkaa! Heikkona hetkenä tulin tosin luvanneeksi, etten tilaa saman värisiä kuin tämä pari.

Onneksi minulla oli sormet ristissä.

AiPi
Kalmistu tee 28C, Tallinn
www: http://aipi.ee/
Facebook: https://www.facebook.com/AIPI-Eesti-oma-disainjalatsid-272214169839/

Lisää kenkäkauppoja Helsinkiin!

Kenkäfriikin kannattaa seurata sosiaalista mediaa, sillä siellä saattaa yhtäkkiä kaveri hyppelehtiä pinkissä peruukissa ja metrin irtoripsissä Iso-Roballa. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, mutta jos kaveri hyppii edustavan kenkäryppään ympärillä, saattaa kenkäfriikki tehdä taustatutkimusta ja saada selville, että Helsingissä on uusi kenkäkauppa. 

Keskityin hetken paheksumaan siitä, ettei maan johtavaa (ja/tai ainoaa) kenkäblogia oltu kutsuttu Annankadulle avatun Unna'sin avajaisiin ja että missasin skumpan lisäksi edellämainitun avajaisohjelman. Sitten aikuistuin ja päätin käydä tutustumisretkellä oma-aloitteisesti.

Kun pääsin paikan päälle, oli putiikki aivan pullollaan. Toki liike on pienehkö, mutta harvoin olen törmännyt tällaiseen väestömäärän per neliö kenkäkaupassa. Toisin kuin minä, kaikki muut olivat tyylikkäitä ja samoin kuin minä, hekin saivat lämpimän tervetulotoivotuksen. Myös kaupan sisustus on tyylikäs ja lämmin. Ilmavasti kenkiä esittelevä ja persoonallinen tila on taiteilija Lotta Eskon käsialaa. Erityiskiitos lempikeltaisesta katosta!

Myös lamput oli kivoja!

Tottuneena oma kenkäputiikki -haaveilijana tunnistan heti toteutuneen unelman tuoksun. Kaupan perustaja Susanna Santalo kertookin hellitelleensä ajatusta kymmenisen vuotta ennen kaupan perustamista. "Ajatus lähti, kun edellisen työni vuoksi sain ja jouduin reissaamaan ympäri maailmaa. Ihmettelin ja harmittelin, miksi Suomesta oli niin hurjan vaikea löytää juuri noita kivoja, kohtuullisen hintaisia kenkiä." No niin just, sitä me ollaan muutkin ihmetelty! Ei voi kuin yhtyä jälkeeni saapuneen asiakkaan huudahdukseen ovella: "Ihanaa, lisää kenkäkauppoja Helsinkiin!".

Näiden kenkien myötä Jeffrey Campbell on taas suosiossani

Santalo kieltää olevansa "kenkäfriikki". Hän sanoo sen sijaan "aina rakastaneensa laadukkaita kenkiä, joita ei tule joka kulmassa vastaan". Ha! Nämä määritelmät voisivat olla sanakirjassa esimerkkinä kohdalla itsepetos. Joka tapauksessa, juuri tällaisia kenkiä Unna'sista löytyy. Kun tivaan kohderyhmää (olen kuullut, että se on trendikäs kysymys), muotoilee Santalo, että tyylinsä tunteva nainen iästä riippumatta. Itse lisäisin, että ei kuitenkaan ihan nynny, kengistä löytyy sen verran asennetta.

Toki hyllyllä komeilee muutakin kuin steitmenttiä, sillä Unna's panostaa laadukkaisiin, keskihintaisiin kenkiin juhlista sienimetsään ja jälkimmäisessä, myönnän, käytännöllisyys on kuitenkin tärkeämpää. Yleensä. Juhliin sopivia kenkiä löytyy kuvista löytyvien lisäksi muun muassa merkeiltä Steve Madden ja Pons Quintana, metsään voi mennä vaikkapa Ilse Jacobsenin tai Sorelin saappaissa. Paitsi jos olet punk, sitten toisinpäin.

Ikkunan väriloistoa

Kuten oikean laidan sumeasta värialueesta tunnistamme, Unna'sin valikoimassa on myös laukkuja.
Etualalla Gardenian kenkä.

Minun asteikollani talvikauden värivalikoima on hillitty, mutta keskimääräiseen kenkäkauppatarjontaan verrattuna räiskyvä. Mutta ei hätää, kaikki te molemmat muut, jotka ostatte värikkäitä kenkiä Suomessa: kesäksi luvattiin vielä enemmän väriä!

Unna's
Annankatu 6
www.unnas.fi
www.facebook.com/unnasshoes
www.instagram.com/unnasshoes

Päivän suomennos: elokuun Botas 66 -Instakisa

Kummilla kengillä ei siis ole mitään tekemistä kisan kanssa, tämä on ainoastaan suomennos- ja tiedotuspalvelua.

Tsekkiläinen Botas 66 -tennarifirma on taas julistanut instakuvakisan, jonka osallistumisaika on 31.8. asti. Palkintona tuhannen korunan (n. 37 eur) ale uusista Botaksista. Kilpailuun osallistuaksesi ota kuva Botas 66 -kengistä(si) teemalla Veden äärellä ja iske se instaan tägeillä #66uvody ja #botas66.

Koska ovat edellisen kilvan jälkeen lisänneet ohjeistukseen, että kengän pitää nimenomaan olla Botas 66 -merkkinen, rajautunee potentiaalinen suomalainen osallistujakunta noin kolmeen ihmiseen. Mutta hei, onnea meille! Hyvä Suomi! Ja hyvä suomalaiset photoshoppaajat!

Tarkista käännösvirheet!
Kuva: Botas 66 / Insta

Kivuuden ytimessä: Berliini

Berliini on keskieurooppalaisen kivuuden keskittymä. Kadut on kivoja, ratikat on kivoja, tapahtumat on kivoja, kaupat on kivoja, ruoka on kivaa ja kivoja kahviloita kaupunki vasta tulviikin.

Myös kenkäkaupat on kivoja. Myös ne, jotka eivät aluksi vaikuta kivoilta.

Shoe City

Viisi myymälää Berliinissä: Tauentzienstraße 5, Schloßstraße 15, Friedrichstraße 94, Rathausstraße 6 ja Leipziger Platz 12

www.shoecity.shoes

Astelin nenä pystyssä tähän ketjuista ketjuimpaan kenkäkauppaan, aikeenani ivata sen tarjontaa mielessäni ja myöhemmin blogissa. Ensivaikutelma olikin huono: rutonomaisesti käyttömuotiin levinneet lenkkarit olivat täälläkin näkyvimmällä paikalla. Mutta yksi toisensa jälkeen alkoi eroittua yhä kivempia kenkäpareja, kunnes kulman takaa nimeäni huusivat nämä:

"Miiiiiaaaaaa, elämäsi on pilalla eikä Justin Trudeau soita sinulle, jos et osta meiiiiitäääääää..."

Kyllä, oli kovat kenkäaleet päällä. Ei, nämä eivät kuuluneet alennettuihin. Kyllä, olin päättänyt etten osta muuta kuin alehintaisia.

Kyllä, se oli itsepetosta.

adddress
Oderbergerstraße 49
www.adddress.de

Jos etsit berliiniläistä graafista viileyttä, mene adddress-vaateliikkeeseen. Sen kenkiä ei myydä edes netissä, eikä juuri missään muuallakaan paitsi itse liikkeessä. Huimat hipsteripisteet luvassa siis! Myyjäkin on niin cool, ettei tajunnut hipsteripistevitsiäni.

Addressin kengät on niin graafisia, että ne disainaa mainoksensakin itse

Fussgarage

Kastanienallee 26 (liike myös Simon-Dach-Strasse 13:ssa)

www.fussgarage.de

Törmäsin useaan vanhaan tuttuun luottomerkkiin ja pariin uuteenkin Fussgarage-liikkeessä. Valikoimassa on laatukenkiä seminäyttävimmästä päästä, Birkenstockista Mjusiin, Fly Londoniin, Camperiin ja uuteen kiinnostavaan tuttavuuteen, Cocue Terraan.

No oli siellä lenkkareitakin. Kuvassa kuitenkin lähinnä Cocue Terraa.

MITTEN KENKÄRUNDI

Jos haluat kiertää mahdollisimman monta kenkäkauppaa kerralla, kannattaa nousta Mitten kaupunginosan Weinmeisterstraßen U-bahnpysäkiltä, juoda kahvi Cafe Mittessä ja kiertää kortteli reittiä Neue Schönhauser Straße, Rosenthaler Straße, Hackescher Markt, DircksenStraße, Rochstraße, Münzstraße ja sitten uusi kahvi.

Korttelista löytyy kiinnostavia yksittäisliikkeitä, mutta myös valtavirrampia vaihtoehtoja niille, jotka sellaisesta tykkäävät. Bongasin ainakin Vagabondin, Conversen, Görtzin, Camperin, Michael Korsin, Buffalon, Riccardo Cartillonen, Clark'sin, Marco Farinon, Wood Woodin sekä alempaa löytyvät, vähän enemmän huomiotani haalineet liikkeet. Lähikulmilta löytyy myös Red Wing (Münzstraße 8).

Made in Berlin

Neue Schönhauser Straße 19

kleidermarkt-vintage.de/portfolios/made-in-berlin

Ensimmäiseksi reitillä vastaan tuleva Made in Berlin on kahteen kerrokseen tursuava second hand -kauppa, jonka kengät on vähän valikoidumpia ja harkitummin esille laitettuja kuin vastaavissa kaupoissa yleensä. Sama koskee toki vaatteita, joita löytyy kimmeltävistä juhlapuvuista kimonoiden kautta kolmekymmentälukuun, plus pakollinen kasari.

Made in Berlinissä kenkiä on järjestelty paitsi teeman, myös värin mukaan

Luccico

Neue Schönhauser Straße 18 (liikkeet myös Bergmannstraße 8, Weinmeisterstraße 12, Kopernikusstraße 18a ja Oranienburger Straße 23)

www.luccico.de

Heti Made in Berlinin vieressä on tyylikkyydessään jopa pelottava Luccico, johon kannattaa uskaltautua sisään – hinnat eivät ole yhtä korkeat kuin näyteikkuna antaa ymmärtää ja hyllyiltä löytyy muutakin kuin hillittyyteensä hukkuvaa mustabeigeä klassikkokenkää. Esimerkiksi Swedish Hasbeensia on pieni, mutta hyvä valikoima.

Luccicon kivikossa kukkii tyyli ja design

& Other Stories 

Neue Schönhauser Straße 15 (liikkeet myös Kurfürstendamm 234 ja Friedrichstraße 83)

www.stories.com

Tyylibloggarien märkä uni & Other Stories tarjoaa enimmäkseen viileänvaaleaa, kesäisten peltojen aamukasteessa kuvattuihin, tuulenvireessä hulmuileviin päivän asukokonaisuuksiin sopivia vaatteita, mutta seassa on (vähän) räväkämpääkin kamaa, myös kengissä. Okei, voisin itsekin käyttää joitain niiden mekkoja, jos en näyttäisi niissä nuoruutensa aamukasteeseen hukanneelta wannabe-tyylibloggarilta.

Nämä oli ihan värikkäimmästä päästä

Birkenstock

Neue Schönhauser Str 6-7

www.birkenstock.com

Perinteisin kenkämatkamuistohan toki olisi ollut Birkenstock, tuo saksalaisen kotirouvuuden syvimmän olemuksen sukupuoleton kenkäversio. Tarvettakin olisi, sillä tuleville matkoille jatkuvan kengänriisunnan alueille tarvitsen edelleen helposti jalasta ja jalkaan tökättävät sandaalit. Tästä järkiperustelusta huolimatta jätin birkkarit kauppaan, sillä ihan just oikeita ei löytynyt eikä hinnatkaan olleet oleellisesti halvempia kuin Suomessa. Birkenstockeja myydään lähes joka kaupassa, mutta niillä on Berliinissä myös oma liike.

Berliinissä on todistettavasti Birkenstockin myymälä

Think!

Rosenthalerstraße 45

collection.thinkshoes.com

Think!-liikkeestä löytyy käsittämättömän kivoja, inasen maahis- ja lastentarhahenkisiä (mutta silleen kivasti), värikkäitä kenkiä. Myös liikkeen sisustus ja asettelu on mukavan leikkisä. Käytävän yhdistämänä vierestä löytyy myös huomattavasti ankeammin dekoreerattu Shoe Cityn Outlet, mutta se vaikutti olevan popup-tyyppinen ja varmaan jo historiaa.

En tajua, miksei minulla ole (vielä) yhtään Think!:n kenkiä.

Dr. Martens Store

Dircksenstraße 49

www.drmartens.com

Vaikka Doc Martensin imago on nykyään peribrittiläinen, alkaa sen historia saksalaisesta natsitohtorista, kuinkas muutenkaan. Berliinin Martens-liikeessä on poikkeuksellisen mielenkiintoinen valikoima, tuntuu että tarjolla on lähinnä erikoisuuksia. Kaupan on myös kumisaappaiden kuninkaallisia, Huntereita.

En kehdannut kysyä, onko kengissä nimmarikuosi vai ovatko allekirjoitukset aitoja – ja kenen?

Grünbein

Dircksenstrasse 46 (liike myös Kastanienallee 47)

gruenbein-shoes.com

Grünbein oli taas yksi kauppa, josta olisin halunnut ostaa kenkäparin. Sveitsiläisen, mutta vahvasti Berliiniin sijoittuneen merkin oma liike tarjoaa erittäin mukavia, lievästi nostalgisia ja/tai hauskoja kävelykenkiä – näissä voisi kuvitella itsensä kirmaamaan niin nummilla kuin punk-klubeissa. Päätin kuitenkin siirtää hankinnan tulevaisuuden nettiostokseksi – Suomeen lähettäminen maksaa kuitenkin vähemmän kuin ylimääräinen matkalaukku lentokoneessa, minkä rajan uusi ostos olisi rikkonut. Käsimatkatavaroilla kun liikuin, olin jo tähänastisten ostosteni takia varustautunut pukemaan paluulennolla päälle kaikki vaatteeni, käärimään pyyhkeen turbaaniksi ja naamioimaan lenkkarini korvakoruiksi.

Grünbeinin viehkoja sämpylöitä

KULTTUURIA JA SEN SELITYKSIÄ

Uusin perinteeni on käydä vanhan taiteen museoissa ja kertoa kansalle, mitä tauluissa todella tapahtuu (kts. Instagram #mitätaulussatapahtuu).  Gemäldegalerie olikin kaikkine hassuine maalauksineen varsin antoisa tähän tarkoitukseen. Osa yleisöstä näytti ihan tosissaan olevan kiinnostunut välinpitämättömistä madonnoista ja niiden rumista vauvoista, naureskelematta lainkaan. En ymmärrä.

Yritimme ystäväni kanssa mennä feministiseen queer-standup-iltaan, mutta päästyämme perille trendikkääseen varastorakennukseen jouduimmekin tekonauramaan kehässä ja kuuntelemaan äänitaidetta, jonka rakennusosina oli mm. pierut. Eikä edes oikeat pärähtelyt, vaan häveliäät jäljitelmät. Itsereflektioryhmätöiden alkaessa päätimme, että on aika poistua. Ties vaikka oltaisiin jouduttu nauramaan vaginoillemme.

Olisi ehkä pitänyt lukea tapahtuman info tarkemmin.

William Kentridgen näyttely No it is! Walter Gropius Baussa oli hieno, mutta minä olenkin kritiikitön fanityttö. Olin nähnyt melkein kaikki työt aiemminkin, mutten yhtään kertaa liikaa. Varsinkin uutta ja vanhaa tekniikkaa ja estetiikkaa yhdistelevät videoinstallaatiot salpasivat hengityksen kolmannellakin katsomiskerralla.

Pätkä Kentridgen teoksesta More sweetly play the dance (2015)

Das Haus der Berliner Festspielen yötaidetapahtuman ensimmäisessä esityksessä katsomoon viereeni istui herrasmies, joka kohteliaasti kysyi, josko voisin hieman kertoa näyttämön tapahtumista, hän kun on miltei sokea. No totta mooses voisin – kerrankin saa kälättää esityksen aikana ihan luvan kanssa! Aloin kummasti arvostaa kuvailutulkkien työtä siinä kun haipakkaa vaihtuvien projisointien aikana tein lennosta valintoja, kerronko kultakaloista, katuojista, pilvenpiirtäjistä vai elmukelmuun ja räpylöihin sonnustautuneen esiintyjän liikehdinnästä.

Huolimatta tulkkaukseni alkeellisuudesta katsoimme vielä toisenkin esityksen ja tusinan verran videotöitä. Olinpa tyytyväinen, että opastettavani oli opiskellut taidehistoriaa, sillä muuten selitykseni elävästä naamiosta, jolla on kameranjalusta jalkoinaan, joka muuttuu radioksi, halkeaa ja jonka sisältä loikkaa kissa, olisi saatettu ymmärtää käännösvirheenä. Kun tilaisuus päättyi aamuyöllä, johdin meidät väärään kadunkulmaan sekä väärään metroon, joten vietimme hyvän hetken Berliinin metroasemilla yön pimeinä tunteina kulttuurista keskustellen, parin humalaisen hampurilaisen tehdessä humoristisia välikommentteja.

Berliinin Biennaleen tutustuin vain yhden näyttelyn verran KW-galleriassa. Siellä vaikutuksen teki erityisesti Cécile B. Evansins veden keskeltä laiturilta katsottava videoteos What the Heart wants (2016). Toisin kuin post-internet -sektorille laskettavissa töissä usein, tässä pieni tekninen kökköys tuntui perustellulta, eikä tarvinnut miettiä, onko tekijä ollut ihan tosissaan. Potentiaalinen ironia loisti poissaolollaan, enkä edes minä kaivannut sitä takaisin.

Klassinen korva ja pinkki meri -asetelma
/ What the Heart Wants

Yksi harvoista Berliinin murheenkryyneistä on yleisön ohjailu. Se ei KW-galleriassakaan ollut ihan A-luokkaa, totesin itsekseni eksyttyäni sekä siivouskomeroon (jonka hetken luulin oleva installaatio) että miestenvessaan (jonka en hetkeäkään luullut olevan installaatio, mutta kävin silti pissalla).


HYVÄ SUOMI! TAIDELIHAPULLIA!

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ulkomailla ollessaan rientävät syömään suomalaisia lihapullia paikallisherkkujen sijaan, mutta itse juoksen suomalaisen kulttuurin perässä ihan kaikkialla. Berliinistä onkin helppo löytää kotimaista tuotantoa, onhan kaupunki suomalaisen kulttuuriväen kesäsiirtola.

Mirel Wagnerin – jonka suomalaisuus oli iloinen yllätys, olinhan nimen perusteella pitänyt häntä itävaltalais-ranskalaisena uuden aallon helinäkeijuna – keikka Das Haus der Berliner Festspielessä oli mielenmuuttava kokemus. Aluksi olin ihan että joo, siinä se jollottaa tuutulaulujaan kohta nukahdan, mutta yhtäkkiä havaitsin olevani täysin uponnut musiikin mustaan samettiin. Miten voikaan ääni olla niin tasapainoinen annos hunajaa ja jasmiinia, maustettuna juuri sopivan kokoisella tipalla karvasmantelia?

Hausissa oli muutenkin hyvä meininki, myös aiemmin mainittu yötapahtuma järjestettiin siellä – kannattaa kaupungissa käydessään tarkistaa, mitä talossa on meneillään.

Suomalaisen tai siihen verrattavan taiteen perässä menin Helsinki School -luokiteltuun valokuvataiteeseen erikoistuneeseen Gallery Taik Personsiin. Omalla tavallaan vuoristomaisemaa esittävä näyttely kelpasi, vaikkei taiteilija Adam Jeppesen ihan suomalainen ollutkaan. Iloinen yllätys oli se, että samaan ja viereiseen rappuun oli yleisöystävällisesti kasautunut ihan läjittäin gallerioita! Galerie Gebr. Lehmannin Virus Form -näyttelystä löysin vihdoin myös (ei-suomalaista) kenkätaidetta:

A. R. Penck: Schuhe des Deserteurs (1973)

Kunstverein Neuköllnissä oli esillä Milla Martikaisen ja Niina Lehtonen Braunin hurmaava House of Delights, erilaisiin mielihyvän kokemuksiin paneutuva installaatio, jossa ennen käyntiäni oli ollut myös esityksellisiä osuuksia. Ah, mikä ihanien yksityiskohtien humoristis-lempeä päänsisäinen dekkari siellä syntyikään tuulettimesta kohtisyöksyvien nauhojen edessä istuskellessa!

Yksityiskohtakin hymyili

Suomalaisomistuksessa oleva Salon Dahlmann esittelee Suomen ja muidenkin maiden nousevien ja hyvinnousseiden taiteilijoiden tuotoksia, tällä kertaa ryhmänäyttelyssä Passengers. Christine Nippen harkitusti kuratoima ja ilmavasti ripustettu näyttely oli varsin monipuolinen, mieleen jäivät erityisesti Daniel Knorrin jättimaatuskat ja Terike Haapojan työ, joka ei varsinaisesti kuulu tähän kokonaisuuteen vaan on jätetty esille aiemmasta näyttelystä. Työn havaitsemiseen tosin saattaa tarvita vähän apuja, vaikka se aivan silmien alla onkin.

Christina Dimitriadis: Island Hoping & Daniel Knorr: Welcome

EIN SUPER-ÜBER-WUNSCH-ULTRA-MIX-MIT-ALLES-TELLER, BITTE!

Ravinnon suhteen keskityin Turkin ja lähi-idän keittiöiden suuntaan, kun sellaista oli kerrankin laadullisesti ja määrällisesti tyydyttävällä tavalla tarjolla. Ruokalajin valitseminen oli niin vaikeaa, että yleensä päädyin paikan ruokia laajasti sisältävään eri tavoin nimettyyn maistelutelleriin ja olin siis ähkyssä koko viikon.

Libanonilaiseen keittiöön keskittyvässä Babelissa (Kastanienallee 33) kävin useastikin, enkä ollut ainoa. Jos paikassa haluaa keskustella, kannattaa istua ulkona, sillä sisällä raikaa levantti-pop melkoisella volyymillä ja henkilökunta komppaa. Itsehän keskityin syömiseen ja olin tyytyväinen, että sisältä löytyi tilaa, kun sosiaalisempi aines pakkautui terassille.

Lähi-itä tarjoaa ihan hyviä kasvisvaihtoehtoja, mutta taatusti vegetaaria kaipaava voi mennä esim. vietnamilaiseen Rôuhun, jonka karamellisoitu tofu oli erittäin jees. Muutenkaan kasvisravinnosta ei ollut Berliinissä puute. Orastava yritykseni vehnättömän ja sokerittoman ruokavalion noudattamisessa sen sijaan koki Titanikin kohtalon, kun joka kulman takaa hyökkäsi vehnä-sokerituotteita tursuava Bäckerei uhkaillen henkeäni, jos en heti osta kaakkupalaa.

Kivoista kahviloista on Berliinissä järkyttävä runsaudenpula. Esimerkiksi KW-gallerialle johtava Auguststraße on niitä täynnä, samoin kuin Kastanienalleen suunta. Yksi suositus on Babelin nurkan takaa löytyvä Spätkauf-hostel (Choriner Straße 13), jonka kahvila on kukkineen ja väsättyine huonekaluineen varsin viehättävä. Suosittelen minttu-inkivääriteetä, koska se oli hyvää enkä ehtinyt maistaa muuta.

Kahvila- ja ravintolavinkkien antaminen on sinänsä turhaa, vaikken voinut jättää tätäkään mahdollisuutta besserwisseröimiseen käyttämättä. Kaupunki on täynnä erilaisia hyviä mahdollisuuksia saada itsensä ravituksi, jopa liikaravituksi.

Ja se jos mikä on kivaa!

Päivän kenkäidentiteettikriisi, sateenkaarikenkien uustarjonta ja (ei meidän järkkäämä) Botas 66 -kilpailu

Mehän ei Kummissa kengissä juurikaan arvosteta lenkkareita, koska ne on rumia. Tennareista tykätään, koska ne on mukavia ja kivan näköisiä. Näiden kahden kenkätyypin ero on joskus ulkoministerin plokiakin hämärämpi ja tästäpä aiheutui varsinainen minäkuvakriisi.

Viime kesänä ostin megahipsterikengät Prahan Botas 66 -liikkeestä. Hipsterismihän ei suojaa ihmistä lenkkareilta, sillä hipsterit käyttää rumiakin vaatteita. Aloinkin pohdiskella, olinko mennyt halpaan ja ostanut vastuuntunnottomasti lenkkarit. Pahinta oli, että pidin kengistä välittämättä siitä, olivatko ne tennarit vai lenkkarit. Nyt oli suvaitsevaisuus mennyt liian pitkälle!

Viattomaltakin näyttävät kengät saattavat olla salaa lenkkarit!

Lopulta oli pakko kysyä Satulta - silläkin uhalla, että saisin kuulla vitsailua mahdollisesta erheostoksesta lopun ikääni, kenties myös potkut Kummista kengistä.

Mia: Mä en ole ihan varma, onko nää tennarit vai lenkkarit. Vastaa rehellisesti!

Satu: Tennarit. Me ei käytetä lenkkareita.
Satun aukoton logiikka sai minut vihdoin rauhoittumaan. 

Sateenkaaret palanneet ohjelmistoon

Vapauttavasta tuomiosta innostuneena aloin selaamaan Botasin tämänhetkistä tarjontaa ja havaitsin, että aiemmassa jutussa loppuneeksi luvatut sateenkaaritennarit ovat taas valikoimassa! Jos siis etsit mukavia kenkiä esim. Prideen tai muuten vaan väriä elämääsi, niin nyt on tarjolla taas!

Näin kivojen kenkien kuvan voi laittaa uudestaankin!

Kuva edelleen: Botas 66

Botas 66 -instakilpailu – voita kengät (ylläri)

Laitoin myös seuraten Botas 66:tta Instassa ja siellä havaitsin, että niillähän on kesäkilpailu, jossa joka kuussa voi instakuvalla voittaa kenkäparin! Aion toki osallistua itsekin, mutta koska me Kummissa kengissä ollaan jalosieluja, mainostan tässä kilpailua teillekin. Se on ainakin toistaiseksi julkistettu ainoastaan tsekiksi, joten laaja kansainvälinen kilpailijarintama ei tule olemaan haittananne. Koska me Kummissa kengissä ollaan myös renessanssinaisia, kykenemme kääntämään kilpailun ohjeet teille suomeksi:

Kesäkuun kenkäparin voi voittaa ottamalla kuvan tennareista (ja ilmeisesti tsekin termi "botasky" käsittää myös lenkkarit, yäk) teemalla "punainen kesäkuu". Kaikissa tähän mennessä otetuissa kuvissa esiintyy nimenomaan Botas-tennareita, mutta missään ei sanota, mitä merkkiä kenkien tulee edustaa. Ja vaikeahan se olisikin Botaksia kuvailla, kun ei niitä täältä saa (voin kyllä vuokrata omiani kuvauksiin, jos hinnasta sovitaan). Sitten kuva Instaan tunnisteella #66cervenycerven, viimeistään 30.6.2016.

Jos eivät ala laittaa kilpailuviestejä englanniksi, niin muistaessamme suomentelemme ilmoituksia täällä ja twitterissä aina kuun alussa. Vastuuta käännösvirheistä ei todellakaan oteta ja jos tulette vahingossa myyneeksi sielunne, niin syyttäkää itseänne!

Lakupohjaa ja beigeä Lontoossa

Lontoossa yksi vakiokohteistani on Selfridgesin kenkäosasto. Siellä voin ihastella superfantsuja kenkiä, joihin minulla ei koskaan tule olemaan rahaa saati pohjelihaksia.

Siis yleensä voin.

Vierailu viime kuussa oli järkyttävä pettymys. Mielenkiintoisimmatkin suunnittelijat olivat ladanneet tiskiin tekopirteitä ballerinoja ja ruttokuolemaakin hengettömämpiä beigen sävyjä. Kun mitään muuta ei oltu keksitty, oltiin lykättu kenkiin paksut ja vielä paksummat pohjat. Jotain väsynyttä yritystä oli spektaakkeliin, mutta siinäkin kaaduttiin löysään eklektisyyteen. Jos et tiedä, mitä eklektisyys tarkoittaa, niin sitä, että yhdistetään eri tyyleistä niiden pahimmat palat. 

Kevään kenkävalikoima oli masentanut somistesarvikuononkin

Naiveilla yksityiskohdilla oli yritetty tehdä kengistä hellyttäviä, ettei niitä kehdattaisi haukkua (ei onnistunut). Lopuksi oli laitettu viskoen glitteriä ympäriinsä aivan kuin Helinä-keiju olisi spiidipäissään kuvitellut olevansa vaahtosammutin. Taika on kuitenkin kuollut maailmasta ja maan pinnalle jäi kenkäparat, kalkkiviivoille kaatuneina. Järkytän nyt jopa itseäni toteamalla, että joskus glitteriäkin voi olla liikaa.

Chiara Ferragni. Vähemmän olisi ollut niin paljon enemmän.

Ferragnin silmäkenkien pitäisi oletettavasti olla flirttailevat,

mutta taitaa olla C-vitamiinin puutoksesta kyse lupsahtavassa silmäluomessa. 

Ginan lenkkarit, yhdet useista glitterjuoksujalkineista.

Siis glitter-juoksujalkineista, ei glitterjuoksu-jalkineista. Ikävä kyllä.

Harrastaisin mielelläni glitterjuoksua.

Ekstravaganzana tunnettu Charlotte Olympia oli tyytynyt kuorruttamaan umpitylsät
ballerinat kissoilla. Tai siis KISSoilla. Ehheh.

Alexander McQueen. Yleensä varma ja mahtava, nyt kolho ja beige paksupohja.

Saint Laurent tunnettiin aiemmin yksinkertaisten, 

mutta särmien ja tyylikkäiden kenkien suunnittelijana

Prada on tehnyt pohjat englanninlakuista...

...ja pyyhekumeista. 

Yläpuolella oleva metallinkiiltoinen oxford on mahdollisesti loiseliö.

Stella McCartneyn legoesteettiset klovnikengät Ikean kevätmallistoon. 

Mukana  kokoamisohjeet ja kuusiokulma-avain.

Fausto Puglisi ja ysärihevin paluu

Gionvito Rossi on kuin onkin onnistunut yhdistämään 70-luvun Ladan penkit,
rikkinäiset leggingsit ja akustolevyn.

Giuseppe Zanotti – kun haluat naamioida sääresi korinttilaisiksi pylväiksi.

Vivienne Westwood. Ennen punk, nyt humppa.

Hurmaavista perhoskengistään tunnettu Sophia Webster
oli tällä kertaa laittanut jotain kivaa korkoihin. NiinQ

Salvatore Ferragamon valmiiksi mudanväriset festarikengät,
lisävarusteena viinansalakuljetustankki koron sisään.

Rene Caovilla on kivasti kierrättänyt lastensa pääsiäismunista löytyneet rannekorut

Peter Pilotton inspiraationa on ollut alienin paksusuoli

Vuittonin iki-inhokkikuosi ei näytä lenkkareissa yhtään sen paremmalta kuin laukuissa.
Tai missään.

Louboutinin koristekuorrutteet toivat mieleeni lämpimän muiston
Luostarinmäen käsityöläismuseon karkkikaupasta

Gucci oli antanut mielikuvituksen ja askartelutarvikkeiden lentää

Miu Miu. Siis mitä? MITÄ TÄMÄ ON?

Jotain hyvääkin

En yhtään ihmettele, että Pradan osastolla minulle kerrottiin, että kuvien ottaminen ei oikeastaan ole sallittua. En minäkään haluaisi, että tieto viime hetken epätoivodesigneistäni leviäisi yhtään mihinkään. Lopetin tietysti kuvaamisen siihen paikkaan, osittain myös siksi, että olin jo ottanut kaikki tarvittavat kuvat. 

Mutta ei tilanne ole aivan toivoton. Valikoiman harvat iloiset yllättäjät löytyivät teatterillisen fantasiavintage-tyylin sektorilta. Se on jännä, miten jotkut osaa tehdä överin ja toiset sitten vaan ei.

No 21 teki vaikutuksen yksinkertaisen rohkeilla origameillaan ja...

...vähemmän yksinkertaisilla, melkein lavasteesta menevillä fantsukkeillaan.

Chloella oli sentään aika kiva tuo reunus

Comme des Garcons teki fluevogiaanisen Camper-asenne-spittarin

Uusi löytö Rodarte oli tällä kertaa suosikkini. 

Jännästi yhdistyi tyylikkyys ja näyttävyys.

Kaiken tämän pettymyksen jälkeen tuli pakottava tarve mennä Irregular Choicen myymälään. Niiden kengät on sentään avoimesti älyttömiä ja övereitä, eikä paniikkipiilottele sitä ironisen high fashionin leiman alle. Vinkki: yläkerrassa on sale-osasto. Siis merkityksessa "ale", ei ollut Suomen presidentti istuskelemassa siellä.

Kiitos avoimuudesta, IC!