Biennaalia jaloille ja päälle

Tärkeintähän Venetsian biennaalissa on toki taide, mutta älkäämme unohtako kenkiäkään! 

Taiteilija Haapoja edusti Suomea paitsi Pohjoismaiden paviljongissa, myös Tuula Pöyhösen Onni Woodpecker -puukengissä, ja hyvin edustikin! Kengät ovat samaan aikaan chic ja punk ja hurraasuomi! Paviljonki oli muuten vaan eri hieno – ja erittäin hurraasuomi!

Kokonaiskuva kengistä

Yksityiskohta paviljongista

Biennalessa ja sen henkisillä lähialueilla oli muutakin kiinnostavaa. Kengistä vielä erikseen lähitulevaisuudessa, tässä muutama oma poimintani taidetarjonnasta.

Kosovon Petrit Halilaj:n teoksessa tunkeuduttiin juurakon sisään ja tirkisteltiin sieltä käsin valkeankirkkaaseen toiseen ulottuvuuteen. Teos oli hieno muutenkin, mutta myöhemmin tarkempisilmäinen kaverini kertoi, että siellä oli myös lintuja!

Puolan Pawel Althamerin teoksessa esiintyvät harmaat hahmot herättivät illallispöydässämme keskustelua, notta nukkuisiko niiden keskellä hyvin vai ei. Emme päässeet yksimielisyyteen.

Saksan Otto Pienen valoteokset olivat kenties helppoja trikkejä, mutta kyllä ne tämän alan ammattilaisen pitivät lumoissaan hyvän hetken!

Kiinan Zhong Biaon näyttely löytyi vahingossa, niin kuin moni muukin teos Biennalen taiteen yltäkylläisessä ihmemaassa. Eritoten vaikutuksen teki epäkonventionaali ripustus ja kupoliin heijastettu taivas pilvineen.

Marc Quinnin näyttelyyn menimme sen sijaan ihan kerrassaan tarkoituksella, ja kyllä kannatti!  Perinteiset, hiotut tekniikat yhdistettynä vähemmän perinteisiin ja hiottuihin malleihin hätkähdyttivät hyvällä tavalla.

Millä sujuu keski-ikäiseltä taiteen katselu?

Ja sitten vielä takaisin kenkiin. Venetsiassa suurin osa etenemisestä tapahtuu jaloilla ja jalkineiden merkitys taidepisteeltä toiselle siirryttäessä korostuu kummasti. Oman kokemukseni mukaan kaksi paria kenkiä on matkoilla minimi, sillä se kaikkein mukavinkin ikinä kenkäpari saattaa rikkoutua tai paljastaa itsestään yllättäviä rakontekokykyjä. Tällä kertaa menin riskillä enkä ottanut umpijalkineita laisinkaan mukaan, sillä laskeskelin lämmön riittävän sandaaleihin sadesäälläkin. Ja niinhän se teki, ainakin nyt jälkeenpäin uskottelen itselleni niin, vaikka sateen ropistessa näyttelyalueelle saatoin vaikuttaa yltiöoptimistilta kumisaappaiden keskellä. 

Patagonian lilat Bandha Slicet ovat osoittautuneet järjettömän hyväksi hankinnaksi – harvoin näkee näin siedettävän näköisiä ja mukavia sandaaleja. Ovat osanneet änkeä jotain anatomiajuttuakin ohuisiin pohjiin, sillä näissä ei jalka väsy ja hyvin mahtuvat matkalaukkuun vielä sittenkin kun näyttää siltä että niin mitään ei enää sinne mene.

Artin Amsterdam-sarjan korolliset sandaalit ovat nekin suurmukavat korostaan huolimatta, kuuluvat sarjaamme "hyvin naamioidut lenkkarit". Jotain gummipohjaista taikaa on näidenkin päkiöissä, sillä hyvin uppoaa jalka sinne muun maailman unhoittaen.

Minna Parikan samplekengät ovat muuten kevyessä matkatavarastossani extravaganzaa, mutta tiesin joutuvani edustustilaisuuteen, joten pelasin varman päälle. Turhamaisuudesta ei siis niin mitenkään ole kyse. 

Edustustilaisuudessa oli kulttuurivaikuttajia. Bongaa kuvasta kulttuuriministeri. Tai edes joku.